in English

1/2018 – Hannu Salmi

”Älkää milloinkaan kostako!”: 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa

Toivo Särkän ohjaama 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa (1957) oli toisen maailmansodan jälkeisen suomalaisen elokuvan painokkain kuvaus kansalaissodan tapahtumista. Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi oli Särkän pitkäaikainen tavoite, ja se sai ensi-iltansa kansainvälisellä foorumilla, Berliinin elokuvajuhlilla kesäkuussa 1957.

Artikkeli analysoi elokuvan tulkintaa vuoden 1918 tapahtumista ja myös tekijöiden suhdetta traumaattiseen historiaan: millaisia intohimoja ja näkemyksiä vuoden 1918 elokuvalliseen käsittelyyn liittyi ja miten Särkän ohjaus tulkitsi neljän vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Lähdeaineistona artikkeli käyttää elokuvaa ja sen pohjana ollutta romaania, mutta tukeutuu myös elokuvantekijöiden henkilöhistoriaan, siihen menneisyyteen, jota aikalaiset kantoivat mukanaan vuoden 1918 jälkeen. Vuonna 1890 syntynyt Särkkä oli itse elänyt tuon aikakauden ja palasi siihen elokuvantekijänä. Käsikirjoituksen toteutti kreditoimattomasti Ilmari Unho, jolla oli taustaa äärioikeistolaisen puolueen Isänmaallisen kansanliikkeen, IKL:n, aktiivina.

Artikkelin lähtökohta on enemmän historiantutkimuksellinen kuin teoreettinen, mutta tarkastelutapa on saanut innoitusta saksalaisen egyptologin Jan Assmannin muistiteoriasta, joka tekee eron kommunikatiiviseen ja kulttuuriseen muistiin. Artikkeli jatkaa Assmannin ajatuksia kutsumalla sukupolvellista menneisyyden kokemusta muistihorisontiksi. On tärkeä kiinnittää huomiota siihen, millaisesta historiallisesta horisontista vuoden 1918 tulkitsijat nousivat. Elokuva 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa oli muistihorisonttien leikkauspiste, valkoisen ja punaisen Suomen neuvottelun paikka, jossa henkilökohtaiset kokemukset kietoutuivat yhteen muovautuvan kulttuurisen muistin kanssa.

“Don’t Ever Revenge!”: 1918 – A man and his conscience

The film 1918 – A man and his conscience (1918 – Mies ja hänen omatuntonsa, 1957), directed by Toivo Särkkä, was the most substantial, and strongest, portait of the events of the Civil War in Finland after the Second World War. The adaptation of Jarl Hemmer’s novel was a long-term aim of Toivo Särkkä, and the film finally got its premiere on an international arena, in the Berlin Film Festival in June 1957.

This article analyses the interpretations of the film on the events of 1918 and also explores the relationship of the filmmakers to these events after fours decades. As its source material, the article employs the cinematic work itself as well as the novel that served as its point of departure, but it also draws on the personal histories of the filmmakers, on those past experiences that the contemporaries carried with themselves after 1918. Born in 1890, Särkkä had himself experienced that era and now returned to it as a film director and producer. Without being mentioned in the opening credits, the screenplay was realized by Ilmari Unho, who had a background as an activist of the rightwing party Patriotic People’s Movement, IKL.

The article aims more at historical research on these connections than on theoretical elaboration, but its touch on the issue has been inspired by the theories of cultural memory, developed by the German egyptologist Jan Assmann who made a distinction into communicative and cultural memory. The article draws on Assmann’s thought and suggests the notion of memory horizons to characterize generational experiences of the past. It is important to pay attention to which kinds of historical horizons the interpreters of the events of the years 1918 actually stemmed from. The article argues that the film 1918 became a nexus of, what it calls, memory horizons, a platform for the negotiation between the White and Red Finland, where the personal experiences of the past inseparably intertwined with the formation of cultural memory.

* * *
Koko artikkeli luettavissa verkkolehdestä osoitteessa: https://journal.fi/lahikuva/index