in English

4/2017 – Aleksi Rennes

Tracing Bergsonian Film Theory

The philosophy of Henri Bergson has been a significant influence for many film theorists. Yet, Bergson does not actually express any genuine film theoretical ambitions in his writing. He mentions cinema only in passing in L’Évolution créatrice (1907), when he illustrates the habitual functioning of human consciousness by comparing it to the cinematographical apparatus. In the context of Bergson’s philosophy such a comparison implies a somewhat pessimistic view of expressive powers of film: cinema is restricted to the reproduction of habitual forms of perception and thought, whereas philosophy should, on the contrary, undo and transcend these forms and thus strive to capture the world as it is, before it becomes human experiential reality. Hence, film and philosophy appear somewhat conflicting practices of mapping reality, which would call into question the whole notion of the feasibility of a specifically Bergsonian film theory.

The article suggests that such a negative interpretation of cinema’s potential can nevertheless be avoided when attention is paid more widely to Bergson’s philosophy, especially to his key concepts of image, movement, and time. Similar concepts and problems come up rather naturally in theories and practices directly connected to cinema. Thus, a quite essential connection is established between Bergson’s philosophy and film theory. This connection is also visible in Gilles Deleuze’s philosophy of film. For this reason, the article lays particular stress on the filmic ontology that Deleuze develops, where the structure and central differentiations of Bergsonian metaphysics are correlated with certain fundamental elements of filmic expression as their precise counterparts.

Deleuze’s theoretical application of Bergson’s philosophy connects to a wider tradition. Already in the 1920s, Jean Epstein and Béla Balázs, among others, made use of Bergson’s ideas in their film theories. They defined cinema as a mechanism of perception that is not at all tied to the forms of human “natural” perception. Instead, it has the ability to make known the conditions of possibility of such human experience. In this sense, they affirm the power of cinema to carry out the methodology of Bergson’s philosophy in practice. There are, admittedly, significant differences between the theories of Epstein, Balázs, and Deleuze, but they all embrace Bergson’s demand for philosophy to rid thought of the intellectual habits determined by human perception, and they adopt this view as the starting point for film theory.

Bergsonilaisen elokuvateorian jäljillä

Henri Bergsonin filosofia on toiminut merkittävänä vaikuttimena ja esikuvana monille elokuvateoreetikoille. Silti Bergsonin ajattelu ei itsessään ilmennä suoranaisia elokuvateoreettisia pyrkimyksiä. Hän mainitsee elokuvan vain ohimennen teoksessaan L’Évolution créatrice (1907) käyttäessään elokuvakoneistoa havainnollistavana esimerkkinä inhimillisen tietoisuuden vakiintuneista toimintamekanismeista. Bergsonin filosofian kontekstissa tällainen vertaus tuo mukanaan jokseenkin pessimistisen näkemyksen elokuvan ilmaisuvoimasta: elokuva sidotaan havainnon ja ajattelun totunnaisten muotojen jäljentämiseen, kun taas filosofian tulee Bergsonin mukaan päinvastoin purkaa ja ylittää näitä muotoja ja siten pyrkiä tavoittamaan maailma sellaisenaan ennen sen järjestymistä inhimilliseksi kokemukselliseksi todellisuudeksi. Näin ollen elokuva ja filosofia näyttäytyvät jokseenkin vastakkaisina todellisuuden kartoittamisen käytäntöinä, mikä asettaisi kyseenalaiseksi koko oletuksen erityisen bergsonilaisen elokuvateorian mahdollisuudesta.

Artikkelissa esitetään, että tällainen negatiivinen tulkinta elokuvan potentiaalista voidaan kuitenkin välttää, kun huomio kohdistetaan laajemmin Bergsonin filosofiaan kokonaisuudessaan ja etenkin siinä hyvin keskeisiin kuvallisuuden, liikkeen ja ajan käsitteistöihin. Samankaltaiset käsitteet ja ongelmat nousevat verrattain luonnollisesti esiin myös suoraan elokuvaa koskevien teorioiden ja käytäntöjen yhteydessä. Näin ollen Bergsonin filosofian ja elokuvatutkimuksen välille rakentuu hyvinkin olemuksellinen kytkös, jota esimerkiksi Gilles Deleuze korostaa vahvasti omassa elokuvafilosofiassaan. Artikkelissa merkittävänä painopisteenä onkin Deleuzen hahmottama elokuvan ontologia, jossa bergsonilaisen metafysiikan rakenne ja keskeiset eronteot saavat tarkkaan määritellyt vastineensa tietyissä elokuvallisen ilmaisun peruselementeissä.

Deleuzen tapa soveltaa Bergsonin filosofiaa elokuvaan asettuu osaksi laajempaa perinnettä. Muun muassa Jean Epstein ja Béla Balázs hyödynsivät Bergsonin ideoita elokuvateorioissaan jo 1920-luvulla. Heillä elokuva määrittyy havainnon koneistoksi, joka ei ole suinkaan sidottu inhimilliseen luonnolliseksi oletettuun havaitsemisen tapaan vaan jolla on kyky tehdä tiettäväksi tuollaisen inhimillisen kokemuksen muodostumisen ehdot. Tässä mielessä he myöntävät elokuvalle voiman toteuttaa Bergsonin filosofian metodologiaa käytännössä. Epsteinin, Balázsin ja Deleuzen teorioissa on kyllä merkittäviä eroja, mutta he kaikki omaksuvat Bergsonin filosofialle esittämän vaatimuksen siitä, että ajattelu tulee irrottaa inhimillisestä näkökulmasta ja sen määrittämistä intellektuaalisista tottumuksista, ja ottavat sen myös elokuvatutkimuksen lähtökohdaksi.

* * *
Koko artikkeli luettavissa verkkolehdestä osoitteessa: https://journal.fi/lahikuva/issue/view/4824