in English

Lähikuva 2/2014

Karismaattinen kohtalotar varastaa show’n

Radio Suomen kesäsarjassa SF-tähtiä ja tähdenlentoja muistellaan taas Suomalaisen elokuvan studiokauden ikimuistoisia tähtiä. Muisteltujen tähtien joukkoon lukeutuu Lea Joutsenon pirteä ja sanavalmis flapper-hahmo. Vaikka modernin komediaelokuvan suuntaviivat muotoiltiin Suomessa jo 1930-luvun puolivälissä, Lea Joutsenon tähdittämät 1940-luvun komediat olivat leimallisesti nimenomaan sota-ajan elokuvia. Elokuvien vauras, kaupunkilainen elämänmeno ja Joutsenon esittämä pirteä lapsinainen ilmentävät huolettomuutta, joka oli omiaan huojentamaan kotirintamalla taistelleiden naisten taakkaa.

Erotuksena amerikkalaisesta screwball-elokuvasta suomalaisen modernin komedian naispäähenkilöllä ei ole tasavahvaa miespuolista partneria. Elokuvissa Morsian yllättää (1941), Varaventtiili (1942) ja Viikon tyttö (1946) tasavertainen vastapari löytyy Joutsenon esittämän lapsinaisen avio-onnea uhkaavan femme fatalen hahmosta. Hanna Tainin, Anna-Liisa Hämeensalon ja Rakel Linnanheimon esittämien rakkaudennälkäisten kohtalottarien kautta elokuvia voi tulkita paitsi modernin naisen avioliittoon kesyttämisen kuvauksina myös naisen seksuaalisuuteen kohdistuvana kontrollointina. Vaikka modernin komedian kohtalokkaat naissivuosat on kirjoitettu karikatyyrimäisiksi, on huomattava, että myös komedian traagiset naishahmot ovat päähenkilöiden tavoin ”älykkäitä”, ”sanavalmiita” ja ”aktiivisesti oman elämänonnensa eteen” toimivia nuoria naisia. Komedian päähenkilön tavoin he liikkuvat yksin ja toimivat vapaasti ja itsenäisesti.

Klassisten film noir -elokuvien kohtalottarien tavoin 1940-luvun modernin komedian kohtalokkaat naishahmot ovat paitsi päämäärätietoisia ja aikuisia myös avoimen seksuaalisia. Ja kuten noir-elokuvissa, myös modernissa komediassa rakkaudenkaipuusta, seksuaalisuudesta ja suorasukaisesta miehen tavoittelusta rangaistaan. Kulttuurisena preferenssinä esitetään, että naisen tulisi olla lapsekas, maanläheinen ja seksuaalisesti naiivi. Traaginen kohtalotar ei löydä modernin komedian tarinakaavassa rinnalleen kumppania vaan jää yksin itkemään. Katsojan osaksi jää tuntea vahingoniloa ”pahan” naishahmon osattomuudesta.

Nykykulttuurissa hyvän ja pahan yksioikoista erottamista tyypillisempiä ovat roolihahmot, joissa hyvä ja paha, pimeys ja valo, kyltymättömyys ja kokemattomuus kamppailevat yksittäisen hahmon sisällä. Kohtalokkaat, päämäärätietoiset, moraalisesti ristiriitaiset, avoimesti seksuaaliset, pimeitä puoliaan väläyttelevät naishahmot ovat viattomia lapsinaisia kiinnostavampia. Tämän Lähikuvan numeron aiheena ovat elokuvan ja television femme fatale -naishahmot ennen ja nyt. Teemanumeron artikkelit osoittavat, että femme fatale -käsitteellä on käyttövoimaa, joka ylittää eri mediumien, genrejen ja historiallisten kontekstien rakentamat rajat.

Kokonaisuuden avaa Anneli Lehtisalon artikkeli kotimaisista elämäkertaelokuvista, joissa on viime vuosina kiinnostuttu suurmiesten ja kansallissankareiden ohella traagisista naiskohtaloista. Lehtisalo tarkastelee artikkelissaan modernin elämäkertaelokuvan piirteitä sota-ajan suomeen sijoittuvissa naiselämäkertaelokuvissa Kuulustelu (Suomi 2009) ja Hella W (Suomi 2011). Elokuvien henkilökuvausta ja ennakkojulkisuutta analysoimalla Lehtisalo pohtii, tuottaako naisten nostaminen päähenkilöiksi uudenlaisia elokuvatarinoita elämästä ja yksilöstä.

Kuten 1940-luvun modernin komedian kohdalla, femme fatale -hahmon tunnistaminen vaatii toisinaan näkökulman vaihtamista päähenkilöstä sivuhenkilöihin. Elina Tanskanen käsittelee artikkelissaan 1990-luvun suosittujen Buffy- ja Noitapiiri-tv-sarjojen noitahahmoja kohtalokkaan pahan naisen moderneina ilmentyminä. Perinteisesti noituus on yhdistetty kulttuurin tarpeeseen käsitellä naisiin liittyviä pelkoja. Tanskanen näkee noitahahmoissa kuitenkin myös positiivisia elementtejä. Noitahahmot ovat naisia, joiden elämä ei pyöri miesten ympärillä, vaan joiden elämänkohtalot ratkotaan kohtaamisissa toisten naisten kanssa.

Myös Kaisu Hynnä kohdistaa katseensa naishahmojen väliseen dynamiikkaan. Hynnä tarkastelee katsauksessaan puvustuksen rakentamaa spektaakkelinaiseutta elokuvissa Miss Kovis (USA 2006) ja Paholainen pukeutuu Pradaan (USA 2006) ja nostaa esiin naisen naiseen kohdistamaa katsetta kuvaavan pystypanoroinnin merkityksen. Spektaakkelinaiseuteen sisältyy femme fatalen ristiriita: hahmoilla on valta vetää puoleensa huomiota, mutta kameran fetisoiva katse voi tehdä hahmoista myös vitsin kohteen. Kokonaisuuden päättää Tytti Rantasen katsaus Jacques Demyn elokuvien kohtalokkaista naishahmoista. Teoskokonaisuuden tason tarkastelu osoittaa, että Demyn elokuvien loppu ei ole koskaan ehdoton tai lopullinen eivätkä ikoniset, myyttiset naishahmot säästy ajan kulun tuomalta muutokselta.