in English

Lähikuva 1/2014

Ilmastonmuutosahdistusta ja luopumisen tuskaa. Ekokriittisiä näkökulmia 2010-luvun mediakulttuuriin


Elokuva- ja mediatutkimuksen käyttämä käsite ekoelokuva (
ecocinema) on lähtökohtaisesti kuvannut elokuvia, joissa suhde luontoon ja ympäristöön nousee etualalle, eli joissa juuri käydään näkyvää dialogia ympäristökysymyksistä ja ympäristön kanssa. Elokuva- ja mediatutkimuksen lisääntyvä kiinnostus aiheeseen on näkynyt vähitellen kasvaneena julkaisujen määränä uuden vuosituhannen alussa. Tarkastelun kohteena ovat olleet niin luontodokumentit, kokeellinen elokuva kuin amerikkalainen valtavirtaelokuvakin.

Huomio on käännetty myös yleisöön, siihen millaista on ekomedian ja yleisön vuoropuhelu ja miten media toimii osana ympäristöpolitiikkaa. Muiden muassa tutkija Adrian Ivakhivin (Green Film Criticism and Its Futures. Interdisciplinary Studies in Literature and Environment, 15:2, 2008) on halunnut laajentaa ekoelokuvan ja -median tutkimuksen kokonaisvaltaiseksi ekokriittiseksi näkökulmaksi, jossa tarkastellaan median moninaista olemistapaa ja vaikutusta luontoon, ympäristöön sekä ihmisten luonto- ja ympäristösuhteisiin. Tällöin kyseessä ei ole vain analyyttinen työkalu, jolla tarkastellaan luonto-ohjelmien kaltaisia representaatioita, vaan kriittinen näkökulma, jota voi soveltaa kaikkiin mediateksteihin ja mediatutkimukseen yleensä samalla tavoin kuin esimerkiksi gender-tutkimuksen näkökulmia.

Tässä Lähikuvan numerossa avataan keskustelua ekokriittisestä lähestymistavasta audiovisuaalisen mediakulttuurin tutkimuksessa ottamalla tarkastelun kohteeksi äänitaide, elokuva, tietokoneiden taustakuvat, japanilainen animaatio ja pelit. Kokonaisuuden avaa Susanna Välimäen ja Juha Torvisen artikkeli ekokriittisestä nykytaiteesta. Kirjoittajat lähestyvät aihetta äänen ja kuuntelun näkökulmasta: kuunteleminen toimii yhtenä kanavana ympäristöä käsittelevän taiteen vastaanotossa. Marketta Hyvärinen palaa artikkelissaan ympäristötietoisuuden alkuaikoihin 1970-luvulle tarkastellessaan elokuvan Lampaansyöjät (Seppo Huunonen 1972) luontokuvastoa ja sen esittämää luontosuhdetta. Samalla hän osoittaa, miten suomalainen elokuva on aktiivisesti osallistunut kansallisen luontokuvan sekä maiseman rakentamiseen ja suomalaisten luontosuhteen mystifiointiin.

2010-luvun mystistä luontosuhdetta rakentavat tietokoneiden maisema-aiheiset taustakuvat. Maunu Häyrysen artikkelissa pohditaan, miten ja millaisia taustakuvia käytetään, minkälaisia valintaperusteita niille esitetään ja mitä henkilökohtaisia merkityksiä käyttäjät niille antavat. Häyrysen näkökulmana ovat kuviin liittyvä identiteettityö sekä käyttäjien henkilökohtaiset merkitykset. Ekokriittinen näkökulma nostaa esiin myös kysymyksen imaginääristen, käyttäjien uppoutumista edistävien digitaalisten maisemien ideologisuudesta.

Olli Sotamaa vastaa näkökulmakirjoituksessaan ekokritiikin asettamaan haasteeseen pohtiessaan pelikulttuurin ja -teollisuuden materiaalisia ulottuvuuksia. Sotamaa etsii kirjoituksessaan lähtökohtia materiaalisuuden ja ympäristövaikutukset huomioon ottavalle pelitutkimukselle. Teemanumeron päättää Eija Niskasen näkökulmakirjoitus japanilaisesta, erityisesti Hayao Miyazakin maailmanlaajuisesti tunnetuksi tekemästä Ghibli-animaatioelokuvastudiosta, jonka tuotannon pohjana on japanilainen shintolaisuus ja etenkin sen viimeaikainen ekol