The Voice Has Something to Say. Hannu Karpo’s TV reports as narrative interpellation.

4/2013

Maria Mäkelä

This article studies the construction of voice of the interviewees in the famous Finnish TV show by the journalist Hannu Karpo, entitled “Karpo’s Got Something to Say” (Karpolla on asiaa, broadcast by the channel MTV 3 in 1983–2007). The methodological starting point is provided by transdisciplinary narrative research, combining literary-theoretical tools with social-scientific perspectives. In addition, application is made of Louis Althusser’s classic theory in social philosophy of interpellation as well as Mihail Bakhtin’s notion of voice as a site for discursive struggle.

Karpo’s documentary TV reports are narratives based on interviews and documentary clips, and it is the narrativity of the reports that lends them a hierarchical structure of voices. I argue that Karpo’s iconic documentary style consists in experiential, representative and authoritative constellations of voice, which may be studied not only as communication but also as art.

In the article, Karpo’s narrative style is treated in conjunction with the literary tradition of depicting ordinary Finnish people. As a particular case study, the article presents an analysis of a report titled “Antti Pesonen – A man deeply betrayed by the independent Finland” (Antti Pesonen – itsenäisen Suomen perusteellisesti pettämä mies), and the vocal positions fabricated in this report are viewed as analogous to the narrative strategies in Joel Lehtonen’s classic novel, Putkinotko (1919–1920).

In sum, voice can never be set free from narrative structure, and hence also the identities it marks must be studied in relation to the hierarchy of voices constructed in the narrative. In Karpo’s TV documentaries, the voice of the Finnish people emerges as a dialogical creation by Karpo the interviewer together with the present interviewee: the apparently official truths, “voices of the bureaucracy”, are treated satirically while at the same time the interviewee’s own experience is creatively schematized and narrativized.

Äänellä on asiaa. Hannu Karpon tv-reportaasit ja kutsu kertomukseen

Tutkin haastateltavan äänen konstruointia legendaarisessa Karpolla on asiaa -televisiosarjassa (MTV 3, 1983–2007) ja uusintasarjassa Karpon parhaat  (MTV 3, 2009–2011). Ensisijainen metodini on monialainen kertomuksentutkimus, joka yhdistää kirjallisuudentutkimuksellisia ja sosiaalitieteellisiä näkökulmia. Lisäksi sovellan Louis Althusserin klassista yhteiskuntafilosofista teoriaa ideologisesta puhuttelusta ja Mihail Bahtinin käsityksiä äänestä diskursiivisen kamppailun alueena.

Karpon reportaasit ovat haastatteluihin ja dokumentteihin perustuvia tarinoita, ja juuri tarinallisuus luo näille reportaaseille ominaisen hierarkkisen äänirakenteen. Nykypäivän monialaista kertomuksentutkimusta yhdistää käsitys kertomuksesta kokemuksellisena muotona. Niin kirjallisuus- kuin yhteiskuntatieteellisessäkin kertomuksen tutkimuksessa kokemuksellisuus paikannetaan herkimmin juuri henkilöhahmon tai haastateltavan – eli kerronnan rakenteen näkökulmasta kertojan diskurssiin ”upotetun” toisen – ääneen. Väitän, että Karpon dokumentaarisen tyylin ikonisuus muodostuu kokemuksellisen, edustuksellisen ja autoritäärisen äänen muodostelmista, joita sopii tutkia yhtä hyvin taiteena kuin viestintänä. Kirjallisten äänten tutkimus ohjaa analysoimaan myös journalistisesti tuotettua yksilön ääntä skematisoituna eli tietyssä kerronnallisessa ympäristössä odotuksenmukaisena ja prototyyppisenä.

Artikkelissa Karpon kerronnallista tyyliä käsitellään osana suomalaisen kansankuvauksen traditiota.  Äänen käsite on keskeinen nimenomaan kirjallisuuden narratologiassa, ja tämän metodisen valintani myötä rinnastan Karpon journalistiset käytännöt juuri kirjalliseen kansankuvaukseen ja erityisesti suomalaisen naturalistisen romaanin kerrontaan. Yksittäisenä tapaustutkimuksena analysoin 6.12.1987 ensimmäisen kerran esitettyä Karpon reportaasia ”Antti Pesonen – itsenäisen Suomen perusteellisesti pettämä mies” ja vertaan tämän reportaasin rakentamia äänipositioita Joel Lehtosen Putkinotkon (1919–1920) kerrontastrategioihin, erityisesti naturalistiseen hyväntekijän käyttöön kertojaäänenä ja kansan äänen karnevalisointiin.

Ääntä ei voi koskaan vapauttaa kertovasta rakenteesta, ja siten sen merkitsemää identiteettipositiotakin tulee tarkastella suhteessa kertomuksen rakentamaan äänten hierarkiaan. Karpon reportaaseissa kansan ääni on haastattelija-Karpon ja haastateltavan dialoginen luomus: satiirinen suhde virallisiin totuuksiin yhdistyy luovasti oman kokemuksen skematisoivaan kerronnallistamiseen.